Ajatus käväisi mielessä kun poljin maastopyörällä juurakkoista, sateen liukastamaa, metsäpolkua viiden muun äijän kanssa sunnuntaiaamuna klo 8.30. Syke huiteli lähempänä 170 lyöntiä, reidet löivät hapoille ja kädet puutuivat jarkuvasti rytkytyksestä. Taustalla on parin viikon takainen päähänpisto osallistua ensi kesänä elämäni ensimmäiseen maastopyöräkilpailuun ilman minkäänlaista kokemusta varsinaisesta maastopyöräilystä. No, eiköhän tuon treenaamalla opi. Fyysinen kunto pitäisi riittää hyvinkin 60 kilometrin matkaan, mutta miten kokematon osaa jakaa vauhdin niin, ettei ekan 30 kilometrin jälkeen ole takki tyhjä? Kisaan on aikaa reilu kuukausi, joten on pakko tehdä mahdollisimman pitkiä lenkkejä, että tietää kuinka fillarilla oikeasti ajetaan. Ekan varsinaisen metsälenkin jälkeen voin sanoa, että ei ole helppo laji tämäkään. Ja vielä kun kuuli, että huiput vetää samoja polkuja kaksinkertaista vauhtia meikäläisiin verrattuna, niin ei voi kuin nöyrästi hattua nostaa heille. Hatusta tuli mieleen, että kerrankin oli tunne että pyöräilykypärälle voi tulla oikeasti käyttöä! Puiden seassa kivikkoisilla ja kallioisilla poluilla voi tulla sarvien yli lentäessään pahaa jälkeä ilman kypärää. Tänään tehdäänkin sitten punttisalilla jalkakyykkyä pitkillä sarjoilla, että saadaan reisiin kestävyyttä.